Varasin Sainpotkut.fi -nimen itselleni jo vuonna 2019, kun jäin työttömäksi. Yritin löytää sanaparilla tietoa netistä ja kun en löytänyt, varasin nimen itselleni. Sain nimittäin idean, että sivuston ylläpitäminen olisi aloittamani romaanin päähenkilön Tiia Rautasen uusi työ.
Silloin en vielä tiennyt, saisiko Tiia Rautanen potkut vai ei. Sitä en kerro nytkään, mutta sen voin paljastaa, ettei hän tällaista sivustoa ala henkensä pitimiksi eikä edes huvin vuoksi pitämään.
Siksi se jäikin minulle.
Miia Saari
Toimenpidepäivät-kirjan takakansiteksti
MediaTalossa alkavat osastolta toiseen etenevät yyteet, ja toimittaja Tiia Rautanen pelkää joutuvansa lähtölistan kärkeen muiden yli 50-vuotiaiden kanssa.
Tuolileikin voittajat pääsevät upouuteen pilvenpiirtäjään, häviäjät marssitetaan pelottavan Lohikäärmeen huoneeseen irtisanottaviksi.
Tiia yrittää selviytyä töistään, mutta pelkää sekoavansa rapistuvan toimitalon oudoissa ympyröissä. Koirat ovat syrjäyttämässä ihmiset, ja Tiiasta tuntuu kuin joku tarkkailisi häntä.
Roosa-äidillä on omat ongelmansa vanhusten palveluyhteisössä. Kaiken lisäksi tuulimyllyt uhkaavat Rautasten kesäparatiisia.
Toimenpidepäivät on tragikoomisia sävyjä saava hulvaton ajankuva uusiksi rakentuvasta maailmasta juuri ennen keskustelevan tekoälyn maihinnousua. Se on myös tarina ikärajat rikkovasta ystävyydestä ja majavista.
Sisältää sarjakuvan, jossa on kauheita pomoja!


Haluatko tietää, jos keksin näille sivuille jotain hauskaa? Jos haluat, niin jätä yhteystietosi.
Sun potkut on niin epätodennäköiset, että silloin myös taivas putois niskaan, paiserutto puhkeis ja sammakot nousis Niilistä sirkkojen säestyksellä. Joten siinä tapauksessa potkut ei enää juuri haittais.
– Mä oon muuten miettiny viime aikoina, että oonks mä sittenkään oikeella alalla, Anna sanoo.
– Miten niin?
– Mä oon tajunnu, että vihaan haastattelujen tekemistä. Oikeesti. Joka vitun kerta kun mä soitan haastateltavalle toivon, ettei se vastais puhelimeen.
– Haitko sä lukemaan tiedotusoppia jossain mielenhäiriössä?
– Mä haluaisin tehä pelkkiä historia-aiheisia juttuja. Sellasia, joiden päähenkilöt on kuollu, eikä voi vahingossakaan vastata puhelimeen.
– Mä haluaisin tehä sellaisen jutun, jonka päähenkilö on kuollut, mutta silti vastaa puhelimeen.
Makasin maassa tietoisena siitä, että ympärilläni oli kymmenen tutkivaa toimittajaa. Vähintään kaksi heistä oli palkittu suurella journalistipalkinnolla.Yksi tutkiva toimittaja kiljahti, toinen huusi apua, kolmas riuhtaisi huivin kaulastaan ja alkoi painaa sillä verta valuvaa nenääni. Neljäs soitti hätäkeskukseen, ja viides yritti kääntää minua kylkiasentoon. Siitä kieltäydyin. Minulla oli tunne, ettei kylkiasento tekisi hyvää vasemmalle kädelleni. Se roikkui olkapäästäni kuin omana, erillisenä yksikkönään, vailla yhteyttä muuhun kehooni. Olen varma, että suurin osa ihmisistä yrittäisi kääntää onnettomuuden uhrin kylkiasentoon, vaikka tällä ei olisi enää koko kylkeä.– Mikä helvetti siinä oli? kysyin samalla kun tunsin veren valuvan kurkkuuni.– Tässä on joku ikivanha vesikouru, joku sanoi.– Voisiko joku ottaa kuvan siitä? pyysin.Tutkivat toimittajat alkoivat heti kuvata vesikourua eri kulmista, yksi kävi maahan makaamaan. Sillä hetkellä rakastin heitä kaikkia. Olin onnellinen, että olin vihdoin päässyt heidän kanssaan samalle tasolle.
Sekä minä että Anna joudumme seuraamaan irtisanottujen viimeistä matkaa työhuoneistamme. Voisin toki peittää lasioven vaikka viltillä, mutten kehtaa. Sehän olisi viesti potkut saaneille, että kävelkää te siinä vain, minä en halua katsella teitä. Minä olen täällä viltin takana ja kuuntelen musiikkia ja juon kamomillateetä. Minulla on täällä soma pesä, jonne paha maailma ei pääse.
Joten siksi minä katselen niitä kävelijöitä.


Kuva: Atte Leskinen